Arkisto kuoron esiintymisistä

Hyvä Irja ja Auli sekä Joukon sisarukset, naiset ja miehet!
Helsingin olympiakesän kääntyessä syksyksi 1952 kokoontuivat Nurmeksen yhteislyseon oppilaat aloittamaan syyskautta koulun pihalle.
2 B-luokan jonossa havaitsimme uuden oppilaan. Jotkut tiesivät kertoa hänen olevan Ilomantsista tullut Jouko Nissinen.
Jouko osoittautui heti moniurheilijaksi, kun liikuntatunnit pidettiin yhdessä rinnakkaisluokkien 2 A ja B kanssa.
Jouko osoittautui myös henkisen kulttuurin taitajaksi. Nurmeksen rukoushuoneella järjestettiin tuon ensimmäisen lukuvuoden aikana henkiset kilpailut. Ainakin meille pojille oli yllätys, että runon lausuntaan osallistui Jouko. Hän esitti runon, jossa vihollisen vangiksi joutunutta miestä ahdistettiin kavaltamaan joukkonsa vaimoa ja lapsia uhkaamalla. Jouko esitti meille poikaviikareille aivan ennen kokemattomalla dramaattisuudella runon. Hän esitti vaimoaan polvillaan ojentamassa pikkulastaan kohti miestään ja vetoamalla häntä paljastamaan vihollisen vaatimat tiedot. Runo päättyi siihen, että mies sanoi, että hän ei voi kavaltaa isänmaataan edes perheensä kustannuksella. Me poikaviikarit olimme ihan hiljaa Joukon lausumisen edessä emmekä heitelleet mitään pilkkahuutoja hänelle. Jouko voitti runon lausunnan.
Jouko oli varmaan tarkoin harkiten valinnut runonsa, koska hän sai siinä ottaa kantaa ihmisen vastuuseen isänmaan ja henkilökohtaisen arvon suhteen.
Muistuttelin Joukolle tapahtumaa joskus viime vuosina mutta hän itse ei muistanut sitä enää. Hän sanoi olevansa nyt iloinen siitä, että oli onnistunut tuolloin jättämään muistijäljen itsestään runon lausunnallaan.
Joukolle ei riittänyt pelkkä koulunkäynti. Hän oli primus moottorina niin keskikoulun ajan raittiusseuran toiminnassa kuin Nurmeksen järvipartiolaisten perustamisessa ja johtamisessa ja liikunnan puolella erityisesti pesäpallossa.
Partiolaisilla oli Valkolokki moottorivene, jolla he seikkailivat ympäri Pielistä ja antoivat seurakunnalle kuljetusapua kirkkokyydeillä. Heillä oli myös kansanluokan purjevene, jolla opeteltiin purjehdusta.
Jo tuolloin Jouko omaksui johtamismenetelmän, jossa hankkeen esittelyn jälkeen tehtiin päätös ryhdytäänkö toimeen vai ei, ja jos päätettiin ryhtyä loppu olikin sitten vain järjestelyasiaa. Me kaikki Joukon tuntevat muistamme, että hänen tavaramerkkinsä oli "no, tämähän on vain järjestelyasia".
Varhain Jouko omi Irjan tai päinvastoin ja he ovat taivaltaneet tiensä yhdessä. Me muut pojat seurasimme heidän käsikädessä kävelyään kateellisina.
Pesäpallossa Jouko oli mainio lukkari. Tehokkaalla pallottelullaan siepparin ja ykköspesän kanssa hän piti takapesien kärkkyjät kurissa jollaista pelityyliä vielä tuolloin 1950-luvulla ei juuri nähty. Joukon lukkaroidessa koulumme voitti Pohjois-Karjalan piirin koulujen mestaruuden.
Pääosa koulumme pelaajia olivat runkona myös Nurmeksen Seppojen joukkueessa. Äänekkäimpänä kannatusjoukkona olivat Irja ja täälläkin oleva koulukaverimme Ulla sekä Nissisen perhedynastia. Tuolloin he aloittivat ensimmäisenä Suomessa "kuolee, kuolee" huudon, jota vierailevat joukkueet kovin paheksuivat.
Kouluaikana Jouko osoittautui johtamisalttiiksi ja vastuuauliiksi ilmoittaen herkästi vaatimattomaan tapaansa "minä johdan".
Samalla hän oli ystävällinen ja avulias.
Koulun jälkeen "maailma sitten vieroitti pois meidät toisistaan", kun pojat jakautuivat eri varuskuntiin varusmiespalvelukseen.
Parin vuoden kuluttua polkumme yhtyivät jälleen.
Eräänä syyskuisena iltana isäni kuskasi minut Karjalan Jääkäripataljoonaan saatuani kotiin Nurmekseen tiedon, että minut oli hyväksytty kesävänrikiksi. En tiennyt muuta majapaikkaa kuin, että muutama kesävänrikki majailee luutnanttikurssilla olevan luutnantti Inkisen asunnossa. Menin soittamaan ovikelloa ja Jouko tuli avaamaan.
Minut toivotettiin tervetulleeksi.
Kannettuani tavarani sisään eli kaksi kassia minut käskettiin mukaan Matti Rovon ja Martti Turusen lisäksi äänitykseen. Pojat olivat nauhottamassa Joukon käsikirjoittamaa kuulokuvaa. Minä sain tähtiosan nuotion äänen tuottajana. Rapistelin sellofania. Jouko aloitti aavemaisella äänellä "aurinko laskee Sierra Madren vuorten taa. Kojoottien ulvonta kaikuu preerialla".
Myöhemmin illalla soittaessamme äänitystä sieltä kuului:" hei ovikello soi (Joukon äänellä) menen avaamaan. No, Anttiko se siellä tulehan sisään". Valitettavasti nuo nauhoitukset katosivat, kun niitä yritettiin siirtää nykytekniikalle.
Kesävänrikkijoukkoon liittyi vielä Seppo Tanskanen ja Erkki Puustinen ja niin meitä oli kuusi kirkassilmäistä upseerin alkua. Runsas kuukausi meni kuin siivillä ja sitten saimme kutsun Kadettikouluun.
Joukosta tuli toisena vuonna kadettivääpelimme. Hän itse on sanonut, että tuo vuosi oli hänelle johtamisen korkeakoulu. Hän joutui taiteilemaan kadettikavereittensa ja koulun johdon välissä. Kadettien kepposet hän sovitteli niin, että niistä ei jouduttu rangaistuksiin. Selvien rikkomusten suhteen Jouko oli tinkimätön. Näin hän hankki koulun johtajan eversti Backströmin ja Kadettikomppanian päällikön majuri Savilahden kunnioituksen ja tuen. Ev Backström oli sodan käynyt humanisti ja heillä Joukon kanssa oli jotakin sukulaisieluisuutta, joka auttoi heitä tuleman toimeen keskenään.
Jouko kutsui minut silloin tällöin kadettivääpelin huoneeseensa. Joimme iltateet ja nautimme Irjan leipomuksia. Jouko kertoili tehtävässään kohtaamistaan haasteista ja ikään kuin testasi mitä minä peruskadettina muiden kadettien joukossa ajattelin asioista.
Viimeisen kerran Jouko pani itsensä likoon kurssin puolesta kurssimme viimeisenä päivänä. Oli sattunut jollekin kadetille viimeisenä iltana kaupungilla jonkun rahasumman katoaminen tai niin, että hän ei tarkalleen tiennyt kulutustaan. Kadettikomppanian varapäällikkö kapteeni Pentti Karvonen sanoi kurssille:" Pitääkö jokaisen teidän upseeriarvosteluunne merkitä - voi olla varas". Jouko nousi ylös ja sanoi:"Kurssin puolesta ilmoitan, että en voi hyväksyä tällaista, vaan asia on selvitettävä laillisesti". Niin tehtiinkin ja onneksi mitään rikosta ei ollut tapahtunut.
Kurssimme levittäytyi sitten eri varuskuntiin.
Jouko piti huolen, että määräaikaiset kurssikokoukset järjestettiin. Kaikki tilaisuudet olivat lämminhenkisiä ja loistavasti järjestettyjä. Erityisesti mieliin jäi Tampereen kokous, jonka valmistelussa Joukon johdolla järjestäjät kulkivat kaikki tilaisuuteen kuuluneet siirtymiset sekuntikellon kanssa ennakkoon.
Mikkelin kokoukseen Jouko kokosi yhdessä kadettiaikaisen kuoromme johtajan Urpo Jokisen kanssa kurssin sisäisen kuoron. Eräässä harjoituksessa laulaessamme Nabucon orjien kuoroa kohtaa "toivon tähtönen taivaalla kimmeltää" Urpo löi laulumme poikki ja sanoi, kyllä te olette tavallisia toivon tähtösiä, minä haluaisin kuulla vain neljää ääntä, mutta te tarjoatte minulle kymmenen sonnimullin mölinää.
Siitä lähtien kurssimme kuoro on ollut nimeltään Toivon tähtöset. Joukon ja Urpon johdolla pikku kuoromme laajeni kaikkien kadettiupseerien kuoroksi Kaaderilaulajat 12.10.1994.
Jouko läksi kapteenina siviilielämän haasteisiin. Hänen menestystään siellä seurasimme ylpeinä ja koetimme ottaa siitä jotain itsellemmekin muistaen aina mainita ulkopuolisille, että Jouko on meidän kadettikurssin kadettivääpeli.
Siviilielämässäkin Jouko täytti kadettivääpelin velvollisuutensa kurssiyhteyden ylläpidossa.
Nyt seisoessamme Joukon monipolvisen elämän edessä me hänen koulukaverinsa ja kadettikurssilaisensa muistamme hänet luovana, idearikkaana, rohkeana ja "kaveria ei jätetä" periaatteen vankkumattomana toteuttajana.
Kiitollisin mielin ystävyydestäsi Jouko
Constantem decorat honor.